Elias

Lämmin ilma ja tuuli. Kesän tuoksu.
Kävelin kadulla pojan kanssa, pojan jota en edes tuntenut, kunnes hän tarjoutui ostamaan minulle jäätelön… Hän hymyilee taas samaa, aurinkoista hymyään, ja ojentaa jäätelön käteeni. Kuulen omistuista pörinää…
Havahduin unestani hereille kännykän täristessä yöpöydälläni. Vilkaisin kelloa - puoli yksitoista. “Kuka kehtaa häiritä tähän aikaan aamusta”, ajattelin itsekseni. Könysin istumaan, ja nappasin kännykän pöydältä. “Leena soittaa”, luin näytöltä. Vastasin puhelimeen unenpöppöröisesti, ja kuulin naurahtavan äänen puhelimen toisesta päästä. “Vieläkö sä nukuit? No oli kyllä jo aikakin herätellä. Taisi eilen taas tulla valvottua?”, hän kyseli, muttei jäänyt odottamaan vastausta. “Hei kuule, meidän naapuriin on muuttanut uusi perhe.” “Mitäh?” “Joo joo. Vanhemmat ja kaksi suunnilleen meidän ikäistä poikaa.”
Sovimme Leenan kanssa, että tapaisimme leikkipuistossa varttia yli yksitoista, ja suljin puhelimen. Olin selvästi virkeämpi kuin muutama minuutti sitten. Ryntäsin kiireesti suihkuun, minulla oli paha tapa jäädä suihkuun seisomaan virtaavan veden alle noin puoleksi tunniksi, mutta nyt en viitsinyt hidastella. Olin ennätysajassa valmis, ja sidoin märät hiukseni ponnarille. Kiskoin löysät housut ja tyköistuvan hupparipaidan päälleni, ja tallustelin aamupalalle. Isä hörppi kahvia keittiön pöydän ääressä, ja luki sanomalehteä. “Huomenta”, hän mutisi suupielestään, ja toivotin hänelle hyvät huomenet takaisin.
Isä ei yleensä edes huomannut minua lehteä lukiessaan. Itseasiassa vain parempi, en jaksaisi aamulla oikein kenellekkään puhuakkaan.
Asuimme isän kanssa kaksistaan puisessa omakotitalossa, sillä äiti oli jättänyt meidät noin vuosi sitten. Äiti oli ollut minulle kaikki kaikessa, kunnes hän vaipui ikuiseen uneen. Tapahtunut on itsenäistänyt minua suuresti, mutta toisaalta samalla minusta ja isästä on tullut läheisempiä. Olin jo hyväksynyt sen tosiasian, ettei äidin ollut tarkoitus enää elää, mutta kuitenkin kaipaan häntä vieläkin. Olin pohtinut äidin kuoleman jälkeen niin paljon miksi -kysymyksiä saamatta vastausta, etten jaksanut enää pohtia syitä.
Kaadoin muroja lautaselle ajatellessani tulevaa päivää. “Toivottavasti Leena ei vetänyt mua höplästä”, mietiskelin.
Leena asui kerrostalossa aika lähellä meidän kotia. Leikkipuisto oli suunnilleen puolessavälissä matkallani Leenalle, joten se oli tavanomaisin kohtaamispaikkamme. Lusikoin muroja suuhuni minkä kerkesin, kello oli jo viisi yli, ja minulla meni noin viisi minuuttia kävellessäni puistoon. Vähän ajan päästä nostin lautasen tiskipöydälle, ja sanoin isälle olevani Leenan kanssa. Sen jälkeen puin kengät ja vedin lippiksen päähäni. “Moikka!”, huusin ovensuusta ja lämäytin oven kiinni. Lähdin kävelemään portin läpi asfalttitietä pitkin puistoa kohti. Asuimme aika pienessä kaupungissa, muutaman kilometrin päässä keskustasta olevalla asuntoalueella. Pidin paikasta. Täällä tunsi kaikki jotka asuivat lähimmissä taloissa, sekä heitä, jotka asuivat Leenan kanssa samassa kerrostalossa. Nyt kun tänne oli muuttanut uusi perhe, tuli arkeen jotain kivaa, ehkä hiukan jännittävääkin.
Tulin puistolle ennen kuin Leena oli kerennyt paikalle. Istahdin keinuun odottelemaan. Lämmin tuuli puhalteli vastaan ja liikutteli hiljalleen puiden oksia. Oli mukavan lämmin ja aurinkoinen ilma, kesäloma oli juuri alkanut. Katsahdin sivulleni kuullessani askelia tieltä päin, ja näin pojan, pojan joka oli pukeutunut löysiin tuulipuvun housuihin ja huppariin. Lippiksen hän oli vetänyt päähänsä väärinpäin. Poika käveli kerrostalolle päin, seurasin häntä katsellani. “Mun on pakko tutustua tohon poikaan”, mietin. Hän taisi huomata tuijotukseni, sillä hän alkoi kävellä nopeammin. Käänsin katseeni nopeasti pois kohti kengänkärkiäni.
Vähän ajan kuluttua Leena tuli ja istahti viereiseeni keinuun, ja alkoi selittämään, kuinka perhe oli eilen aamulla kaartanut muuttoautoineen kerrostalon pihaan, ja kuinka he olivat koko päivän rontanneet tavaroita hissillä ylös. “Hissi oli koko päivän varattuna, suurin piirtein, hyvä kun sekaan mahtui.” “Joko ne ovat saaneet tavarat purettua?” kysyin. “Jo vain”, Leena nyökkäsi, ja jatkoi: “Ärsyttävää, kun talossa asuu perhe, jotai ei tunne. Yleensä kun tuntee kaikki täällä päin asuvat.” Naurahdin. “Et kai vaan vihjaa jotakin?” Leena pukkasi minua leikkisästi kyynärpäällä käsivarteen. “No en, mutta voisihan niitä koittaa vähän vakoilla”, hän sanoi. “Tiesin tämän”, virnuilin. “Voin mä niitä tietty yksinki vakoilla”, Leena sanoi muka loukkaantuneena, ja lähti kävelemään kerrostalolle päin. Mietin vähän aikaa, ja päätin lähteä hänen peräänsä. “Hei, oota nyt vähän”, huikkasin. “Tiesin tämän”, Leena sanoi virnuillen, kun olin juossut hänet kiinni.

Linnoittauduimme kerrostalon pihalla oleville keinuille tarkkailemaan tilannetta. “Siis muuttiko ne ihan teidän viereiseen asuntoon?” kysyin, ja Leena nyökkäsi. “Mä en ees tiennyt, että siinä on asunto myynnissä”, sanoin. Leena sanoi sen johtuvan siitä, etten ollut pitkään aikaan käynyt kerrostalossa sisällä, sekä siitä, etten lukenut sanomalehti-ilmoituksia. Puolustauduin sillä, etten kerennyt, kun isä omi lehden itselleen aamuisin, ja illalla en enää jaksanut lukea. “Hys, joku tulee.” Näimme pojan tulevan kerrostalon ulko-ovesta ulos, poika ei ollut se sama, jonka olin nähnyt aikaisemmin tänään. Hän näytti hiukan nuoremmalta. Poika katsahti meihin ja me tapitimme takaisin. Hän kuitenkin käänsi katseensa nopeasti sivuun, ja jatkoi nopeaa kulkuaan kerrostalon parkkipaikan läpi tielle. “Hiukan hyvännäköinen”, Leena supisi korvaani. Hymyilin Leenalle. “Jaa jaa, rakkautta ensisilmäksellä, vai?” sanoin kiusoitellen. Leena katsoi mua niin sanotulla ‘ehe ehe’-ilmeellä, niin kuin me sitä ilmettä kutsuimme. Tosiasiassa poika ei ollut ollut hullumman näköinen, mutten tuntenut häntä kohtaan paljoakaan kiinnostusta. Se vanhempi oli säväyttänyt enemmän.
Tuntui kuitenkin saavuttamattomalta asialta tutustua noihin poikiin. Mutta toisaalta, kaikki on mahdollista. Niin äiti oli minulle aina sanonut, kun olin ollut epätoivoinen jonkun asian suhteen.
“Mitä sä mietit?” Leena kysyi, kun olin ollut vähän aikaa mietteisiini vaipuneena. Vastasin, etten mitään erikoista, ja päätimme lähteä käymään sisällä. Leena asui kerrostalon kolmannessa kerroksessa. Nousimme rappuja ylös, ja kuulimme askelia, jotka tulivat rappusia alas. Katsahdimme toisiimme, virnistin Leenalle. Jatkoimme nousemista ja askeleet tulivat lähemmäs. Tulimme ykköskerroksen tasanteelle, käännyimme seuraaviin rappusiin. En huomannut katsoa eteeni, ja törmäsin suoraan siihen vanhempaan poikaan. Tällä oli uudennäköinen jalkapallo kainalossaan, ja hän pudotti sen törmäyksessä. Pallo lähti pomppimaan rappusia alas, tömähti ykköskerroksen seinään ja kimposi siitä alas johtaviin portaisiin. Kuulimme pallon pomppivan portaikossa, ja puna levisi kasvoilleni. “Hups”, kuiskasin. “Katsoisit eteesi”, poika kivahti. “Sori, mä voin kyllä hakee sen pallon”, sopersin. Poika kohautti olkiaan, sivutti meidät vasemmalta puolelta ja jatkoi matkaansa. Kohta kuulimme ulko-oven pamahtavan kiinni, ja katsoimme Leenan kanssa toisiamme. Purskahdimme nauruun. “Hyvin alkoi”, hän tirskahti, ja jatkoimme kävelyämme ylös ja tulimme kolmannelle kerrokselle, joka oli talon ylin kerros. Katsahdin Leenan uusien naapureiden oveen. “Laine”, luin postiluukusta.

Menimme sisälle, Leenalla ei ollut ketään kotona. Hänen vanhempansa olivat töissä vielä muutaman viikon, ennen kuin he pääsisivät lomalle. “Juodaan jotain”, Leena sanoi, ja käveli keittiöön. Pian hän toi meille molemmille isot lasilliset jääkylmää appelsiinimehua, ja menimme parvekkeelle, joka suoraan keinuja vastapäätä. Se siis avautui kerrostalon etupihan puolelle, josta näki pienen nurmikentän ja parkkipaikan, mutta ihan leikkipuistoon asti sieltä ei voinut nähdä, sillä pieni metsän tynkä peitti näkyvyyden. Istahdimme muovisille linkkutuoleille ryystämään mehua. “Miten hyvä vakoilemispaikka”, sanoin ja iskin silmää. “Niinpä”, Leena nyökkäsi. Katselimme alas, ja näimme kahden hahmon hiippailevan parkkipaikalta autojen takaa pihalle. “Tuolla ne taas on”, supisin ja hörppäsin mehun loppuun. Painuimme mataliksi tuoleissamme, ja tarkkailimme heitä parvekkeen kaiteen väleistä. Vanhemmalla oli vieläkin pallo mukanaan, nuorempi käveli tämän vieressä. He menivät nurmikentälle, joka sijaitsi pienen matkan päässä keinuista vasemmalla. Vanhempi poika heitti pallon nurmelle, ja he alkoivat harjoitella jotakin outoja kuvioita. “Taitavat olla ihan himopelaajia”, sanoin Leenalle töllistellessämme alas. “No joo. Kato nyt oikeesti noita kikkoja. Yhet on vissiin pelannu koko ikänsä jalkapalloa”, hän vastasi. Korjasin itseäni vähän istuvampaan asentoon tuolissani, mutta yhtäkkiä se rämähti kasaan. Kiljaisin ja lasi kilahti kädestäni parvekkeen lattialle tömähtäessäni takamukselleni. Lasi ei onneksi mennyt rikki, tilanne oli muutenkin jo aika nolo. Leena nauroi kippurassa vieressäni niin, että koko piha raikui. Pojat olivat lopettaneet pelaamisen, ja katsoivat huvittuneina parvekkeelle. Nousin seisomaan, ja katsoin alas. Pojat katsoivat minuun ja virnistivät ilkikurisesti. “Mitäs tölläätte?” huusin heille äkäisellä äänellä. “Mitäs luulisit?”, nuorempi poika huusi mulle takaisin. “Heehee”, sanoin, ja kumarruin nostamaan lasin. “Mennään”, sanoin Leenalle, ja menimme sisälle.

“Ei hitto, mä pilaan aina kaiken”, sanoin, ja heittäydyin sohvalle makaamaan, kun olin vienyt lasini keittiöön. “Ääh, älä nyt viitti”, Leena huusi keittiöstä. “Eihän toi nyt ollu ees paha. Muistatko vielä, miten mä nolasin meidät molemmat viime kesänä?” Naurahdin. Olimme olleet viime kesänä kaupassa ostamassa juomista. Leena oli luullut, että minä olin vieläkin juomahyllyjen toisella puolella, mutta minä olinkin mennyt jonnekin muualle. Leena oli mennyt limsapullon kanssa jonkun tuntemattoman tytön luokse, ja sanonut juuri hänelle “Käviskö tämä?”, kun minä olin pyyhältänyt limsahyllyjen takaa, ja koputtanut Leenaa olalle. Samalla hän pelästyi niin, että kiljaisi ja pudotti limsapullon vieraan tytön varpaille. Siitä pullo oli lähtenyt kierimään kohti poikaporukkaa, joka oli samojen hyllyjen välissä valitsemassa juotavaa. Sillä aikaa kun Leena oli pyydellyt nolona anteeksi tytöltä, pullo vieri poikaporukan keskelle, ja yksi heistä sanoi: “Katsos, mähän sanoin, että meidän pitää ottaa tätä. Täähän suorastaan kävelee luokse”, ja koko porukka rämähti nauramaan. Selvittyään tytöstä Leena meni nolona hakemaan pullonsa. “Ai tää pullo olikin jo varattu”, eräs poika sanoi ilkikurisesti. Pyyhälsimme punaisina kassoille, ja tuli meidän vuoromme maksaa. “Se olisi sitten kaksi euroa tasan”, myyjä sanoi, ja Leena alkoi kaivella taskujaan. Pian huomasimme, ettei meillä kummallakaan ollut ollenkaan rahaa. Sen jälkeen poistuimme noloina kaupasta. Nyt kylläkin osaamme jo nauraa tapahtuneelle, mutta sillä hetkellä tilanne oli tavattoman nolo.
“No joo, ei tuo oikeastaan ollut kovin paha juttu”, myönsin, “mutta mä en silti aio nyt ihan heti lähteä ulos, en haluu nähä noita poikia enää tänään.” Leena naurahti, ja sanoi, että voisin olla heillä ainakin siihen asti, että vanhemmat tulisivat kotiin. Hänen vanhempansa olivat kuulemma väsyneitä töiden jälkeen, eivätkä välttämättä halunneet, että Leenalla olisi vieraita. Noin tunnin päästä vanhemmat tulivatkin, ja minä ajattelin, että voisin nyt samantien mennä kotiin. Sovimme Leenan kanssa, että näkisimme huomenna puistossa kahdeltatoista, ja lähdin kipittämään portaita alas.
Kuulin jotain ja jäin seisomaan paikalleni. Ääniä alhaalta - pojat. “Voi hitto”, mutisin. Päätin kävellä heidän ohitseen heitä huomaamatta, ja lähdin taas laskeutumaan portaita. “Tossa on toi kompuroiva tyttö”, vanhempi sanoi päästessäni heidän näköetäisyydelleen. Nuorempi naurahti ivallisesti. Vauhditin askeleitani, enkä ollut kuulevinani. “Kohta se varmaan kaatuu”, kuulin nuoremman sanovan tarkoituksellisen suureen ääneen. Käännyin. “Hitto teijän kanssa!” huusin ja irvistin heille rumasti. “Ei teilläkään sitten oo parempaa tekemistä. Suksikaa paskaan molemmat”, sanoin ja kävelin pois. Puristin käteni niin lujaan nyrkkiin, kuin vain ikinä sain, koitin purkaa vihaani siihen. Miten olin saattanut ajatella, että voisin pitää tuollaisista? Vakoilemisjutut saivat minun osaltani jäädä, ellei Leena kovasti vaatisi minua mukaan. Outoa, että poikien pitää noin mitätöntä juttua muistella. Ja vielä huomauttaa tuntemattomalle! Kävelin ärtyneenä kotiin, ja päätin, etten enää koskaan loisi heihin silmäystäkään sillä silmällä.

Kun seuraavana päivänä tulin puistolle, Leena istui jo keinussa. Vilkutin hänelle, ja hän vilkutti takaisin. “Haluutko sä vielä vakoilla niitä?”, kysyin. Leena sanoi sen olevan hänelle yksi ja sama, mutta mikäli aioimme, meidän pitäisi keksiä jokin parempi paikka kuin parveke. “Sitä paitsi musta tuntuu, että täällä alkaa satamaan kohta”, hän lisäsi, “joten luulen, ettevät ne mene ulos tänään.” Nyökkäsin. Parempi vain, itse en olisi ollut kovin innokas vakoilemaan eilisen jälkeen.
Kävelimme kerrostalolle, ja menimme hissillä ylös, ja yllätys yllätys, nuorempi poika odotti hissin tuloa ylhäällä. “Kompuroiva tyttöhän se siinä”, hän sanoi ja paineli hissiin. Minun teki mieli hyökätä hänen kimppuunsa, mutta onnistuin pitämään jopa suunikin kiinni. “Älä välitä”, Leena sanoi, “ei se tolla mitään tarkoita.”

Katsoin ulos Leenan huoneen ikkunasta. Satoi kuin saavista kaataen. “Toivottavasti se kastui likomäräksi”, mutisin itsekseni.
Muutaman tunnin päästä sade lakkasi, ja minä lähdin kotiin. Aurinko hiipi pilvien takaa, ja sateen tuoksu leijali ilmassa. Siellä täällä oli pieniä lätäköitä, loikin iloisesti niiden ylitse siihen asti, kun pääsin asfaltoidulle kävelytielle. Käännyin kulmasta kadullemme, ja portistamme sisään. “Moi”, huusin avatessani ulko-oven. “No moi”, isä vastasi, “sähän tulit sopivasti. Menisitkö sä käymään kaupassa?” Vastasin myöntyvästi, ja isä tyrkkäsi ostoslistan käteeni.
Kävelin läheiselle ruokakaupalle ja astelin sisälle. Nappasin korin käteeni, ja vilkaisin ostoslistaa. “Maitoa”, luin lapusta ja kävelin maitohyllyille. Olin juuri ottamassa maitopurkkia hyllystä, kun tunsin koputuksen olallani. Käännyin. Näin edessäni sen vanhemman pojan. “No?”, sanoin närkästyneesti ja katsoin häntä kysyvästi. “Sitä vaan, että oon pahoillani siitä eilisestä”, poika sanoi. “Jaa. Olisit ajatellut eilen, nyt on myöhäistä katua”, sanoin. “Mutta kun mä…” hän sopersi. Loin häneen jäätävän katseen, käännyin ottamaan maitopurkin hyllystä, ja lähdin nopein askelein kävelemään lihatiskille päin. Käännyin vielä katsomaan taakseni, ja näin pojan katsovan minua mykistyneenä. Osasin minäkin olla ikävä, jos vain halusin. En todellakaan aikonut miellyttää ketään, joka oli ensin heittäytynyt inhottavaksi. Keräsin kaiken tarvittavan ja menin kassalle. Maksoin ostokset, ja lähdin kävelemään kotiin päin. Kuulin pyöränkellon rimputusta takaani. Poika ajoi pyörällä takanani. Pidin katseeni edessä päin, ja koitin olla huomaamatta häntä, mutta kuitenkin hetken päästä hän pyöräili vieressäni, eikä ollut menossa ohi, vaan jäi pyöräilemään vierelleni. “Mä olen pahoillani”, hän yritti taas. “Jätä mut rauhaan!” huusin hänelle. Hänen kasvonsa vääntyi epätoivoiseen, ja eritoten epäuskoiseen ilmeeseen. “Sä olet aika temperamenttinen”, hän sanoi. Puristin huuleni visusti yhteen enkä vastannut mitään. “Ja nyt sä pidät mykkäkoulua”, poika huomautti. Vähän ajan kuluttua hän sanoi: “Saisiko eräs typerä poika kyytsätä vihoittelevan neidin kotiin?” Pienen pieni hymy meinasi väkisin tulla kasvoilleni, mutta pysyin vakavana. “Ehkä se saisikin”, sanoin katsomatta häneen päin. Poika pysähtyi ja nousin tarakalle. “Tosta neljännestä risteyksestä sitten oikealle”, sanoin, ja hän polki minut kepoisesti kotiportilleni saakka. Nousin ja pakottauduin kiittämään kyydistä. Poika ojensi kätensä minua kohti. “Elias”, hän sanoi, ja tartuin hänen käteensä. “Mira”, sanoin. Nostin ostoskassini maasta ja kävelin portista pihatielle. Avatessani ovea käännyin vielä katsomaan taakseni, ja näin vielä vilauksen pojan selästä tämän polkiessa katua pitkin pois.

Mennessäni nukkumaan mietin päivän tapahtumia. Olinko jo antanut pojalle anteeksi, vai oliko tuo vain jokin pieni välirauha? Mietin mielessäni nimeä Elias.
Nukahdin, ja näin taas unta pojasta, joka tosin oli nyt tullut vähän tutummaksi. Hän hymyili taas ihanaa hymyään, kävelimme katuja pitkin ja hän osti minulle jäätelön…

Istuin nurmikentän ulommaisella laidalla ja natustelin pullaa. Leena istui vieressäni. “Näitä pitäisi tehdä useammin”, hän kommentoi tekemäämme pullaa. Nyökkäsin ja nojauduin taaksepäin. “Mitä sun mielestä rakkaus on?” kysyin. Leena kumartui jalkojensa varaan. “Sitä, että kaksi ihmistä pitävät toisistaan kovasti”, hän sanoi, “Tai no, voi kai se olla yksipuolistakin? Se on vähän niinkuin tykkäämistä, mutta paljon suurempaa sellaista. Ja se on jotakin paljon parempaa.” “Mä taidan olla rakastunut”, sanoin, ja Leena kääntyi katsomaan mua. “Kehen?” hän kysyi. “Siihen vanhempaan poikaan”, sanoin, ja kerroin Leenalle, mitä oli tapahtunut eilen. “Eihän tollaista tapahdu”, hän sanoi, “mä oon aina luullut, että pojat ovat liian ylpeitä pyytämään anteeksi riidan jälkeen.” “Niin mäkin ajattelin”, sanoin, “mutta en ajattele enää. Olisit nähnyt nähnyt Eliaksen ilmeen, kun hän pyysi mut kyytiinsä. Se oli niin suloinen.” Leena tökkäsi mua käsivarteen. “Tuolta ne tulee”, hän sanoi, kun Elias tuli veljensä kanssa kerrostalosta ulos. “Kato, kompuroiva tyttö”, kuulin veljen sanovan. Elias katsoi häntä murhaavasti, ja näin hänen sanovan veljelleen jotain. Sen jälkeen hän heilautti minulle kättään, ja tein samoin. He jäivät syöttelemään jalkapalloa kentän toiseen päähän. “Vau, noihan pelaa hyvin”, Leena sanoi. “Joo-o”, myönsin. Vähän ajan päästä pallo vieri muutaman metrin päähän meistä. Nousin, ja potkaisin palloa, ja se lähti kaaressa lentämään juuri oikeaan suuntaan, ja Elias koppasi pallon kiinni ilmasta. “Upea potku”, hän huusi, ja minä menin takaisin istumaan. Leena katsoi muhun ihmeissään. “Miten sä sait sen menemään noin hyvin?” “Tuuria, ei toi onnistuisi toista kertaa. En vaan halunnut, että noi alkaa sanomaan ‘hiukan toi on huono’, ja tuuri hoiti loput.” Leena katsoi mua. “Sä oot ihan ihmeellinen. Päätät, että onnistut, ja niinhän sä onnistut.”

Mietin Leenan sanoja kulkiessani kotiin. “Päätät, että onnistut, ja niinhän sä onnistut.” Eihän se voinut olla totta. Ei, ei mitenkään.

Seuraavana aamuna kuulin ovikellon soivan. Kompuroin ylös, ja menin pörröisine hiuksineni avaamaan oven. Elias. Katsoin häntä ymmälläni. Mitä asiaa sulla voi olla tähän aikaan?” kysyin unisella äänellä. “Pue päälles ja tuu, haluun näyttää sulle jotain.” hän sanoi. Vilkaisin vielä häneen epäilevästi, mutta lähdin kuitenkin vaihtamaan vaatteita. “Onks siellä kuuma?”, huikkasin Eliakselle. “Aika kuuma joo, t-paidalla tarkenee”, hän huikkasi takaisin. Puin päälleni t-paidan ja löysät housut. Nappasin leivän keittiöstä, ja mussutin sitä vetäessäni tennareita jalkaan.
“Mihin me ollaan menossa?”, kysyin kun kuljimme pihatien poikki. “Mä kävin eilen pyöräilemässä, ja löysin aika hauskan paikan. Sinne vähän matkaa. Hyppää kyytiin.” Elias lähti ajamaan puistolle päin, mutta kääntyi kerrostalolle vievällä risteyksellä vasemmalle. Hän ajoi meidät autotieltä metsätielle, ja kääntyili milloin mistäkin risteyksestä. En ollut oikein ikinä käynyt täällä päin, asuntoaluaan toisella puolella kylläkin. Elias alkoi polkea pitkää ja jyrkemmän puoleista ylämäkeä. “Jaksaa jaksaa”, kannustin. En voinut ymmärtää, mikä sai Eliaksen polkemaan jalat maitohapoilla tänne asti. Tulimme mäen huipulle. Eteen avautui ihana näkymä. Jokin järvenrannan tapainen siinti mäen alapuolella, jonne Elias lähti nyt ajamaan soraista tietä pitkin. “Älä sitten ota mitään järkyttävää spurttia, tää on kauheen jyrkkä…” puhelin tarakalla. Elias hymähti. “En mä nyt sentään meitä tappaa aikonut.”

Tulimme rantaan, veden rajassa oli pieni kaistale hiekkaa, muuten ranta oli ruohikkoinen. “Täällähän on kaunista”, sanoin itsekseni. Elias nyökkäsi, ja sanoi, ettei tässä olisi vielä kaikki. Hän tarttui minua käsipuolesta, ja talutti kohti erästä kalliota. Kaarsimme sen taakse, ja näimme edessämme luolansuun. “Oi”, huudahdin, ja kaiku vastasi luolasta. Elias veti minut mukanaan luolaan, se ei ollut kovinkaan syvä, mutta kuitenkin aika avara. Katselin kallion kummalisia muodostumia silmät pyöreinä. “Katso, ihan kuin karhun pää tuo”, sanoin ja osoitin yhtä muodostumista. “Katsos vain”, Elias vastasi, “mutta katso luolan tuonne. Ihan kuin penkki olisi muodostunut tuonne luolan perälle.” Hymähdin, ja menin katsomaan lähempää. Tosiaan, luolan perälle oli aikojen saatossa muovautunut jonkinlainen kummallinen möykky, jota saattoi sanoa penkiksi. Istahdin sille. “Muuten ihan hyvä, mutta vähän kylmä tää on.” “Niin”, Elias sanoi, ja istui viereeni. Tutkailin seiniä, kun tunsin Eliaksen työntävän hiukseni korvan taakse. “Mitä sä nyt…” aloitin ja käännyin. Eliaksella oli kädessään mp3-soittimen kuulokkeet. Hän tyrkkäsi toisen kuulokkeen käteeni, ja toisen laittoi korvallensa. Tein samoin ja kuuntelin. Soittimesta kuului jokin suomenkielinen räppi, joka kertoi rakkaudesta. Olimme kuunnelleet kappaletta jonkin aikaa, kun Elias hipaisi kättäni. Hän katsoi minua kysyvästi, ja nyökkäsin. Hän hivutti käteni omaansa, ja katsoin häntä säteillen. Mitä mä olen tehnyt, että ansaitsen tämän?
Väänsin ääntä kovemmalle mp3-soittimesta ja keskityin sanoihin. Kuulin sen kertovan tytöstä, jota poika ei voinut olla rakastamatta. Suljin silmäni. ‘Maailmani kaatuu, kaupunkini hukkuu, vain jos sä tuut, mieleni pelastuu. Anna mun koskettaa, ees hipaista. Ole mun, vain mun…’

“Mennään välillä pois täältä”, Elias sanoi laulun päätyttyä. “Täällä on tunkkaista. Ei anneta päivän valua hukkaan, siellähän paistaa aurinkokin.” Ojensin kuulokkeen Eliakselle astellessamme ulos luolasta. Lähdin kiipeämään luolakallion päälle sen rosoista pintaa pitkin. “Mä oonki kukkulan kuningatar”, sanoin yllyttäen häntä tulemaan perässäni kallion päälle, ja näytin hänelle kieltä. Elias lähti kipuamaan kalliolle, ja nopsasti hän oli tullut viereeni. “Kohta et oo mikään kuningatar”, hän sanoi itsevarmasti ja tarttui käsiini. Hän heilautti minua taaksepäin lähellä kallion reunaa. “Älä vaan tipu”, hän huudahti nauraen, ja veti minut takaisin. “Hui, sä oot hullu”, sanoin. “No et sä nyt siitä olis mihinkään tippunut, kun pidin kiinni”, hän hymähti, “sitä paitsi et sä ees ollut kovin lähellä reunaa.” “No joo joo”, sanoin, ja hyppäsin alas, kallio ei ollut muutamaa metriä korkeammalla. “Hah, koita hankkia elämä siellä ylhäällä”, sanoin pilaillen osoittaen häntä ja lähdin hypähtelemään pyörälle päin. Kuulin tömäyksen takaani, Elias oli hypännyt alas, ja juoksi perääni. “Se on vähän vaikeeta”, hän sanoi saatuaan minut kiinni. “Ai miks?” kysyin nauraen, mutta Elias oli vakava. “Koska sä olet mun elämä”, hän sanoi ja koppasi mut käsivarsilleen. Kiersin käteni hänen niskansa ympäri ja katsoimme toisiamme silmiin pitkän tovin. Kuitenkin, vähän ajan kuluttua tunsin hänen huulensa omillani.

“Sulla on mansikanmakuista huulirasvaa”, Elias sanoi laskiessaan minut maahan. Otin taskustani huulirasvan ja sipaisin sitä huulilleni. “Haluutko säkin?” kysyin virnistäen. “En tarvii ku mulla on sut”, Elias sanoi ja kumartui lähemmäs. “Hah, luuletko saavasi toisen pusun heti perään?” kysyin kiusoitellen ja väistin häntä. “Kyllä mä vähän niin ajattelin”, hän sanoi ilkikurisesti, otti kämmenistäni kiinni ja sulki ne omiensa sisään. Sitten hän kumartui pussaamaan minua otsaan ja poskille, ja viimeiseksi suoraan suulle. Hän päästi irti käsistäni hymyillen ja istui viereeni. “Tässä mä nyt oon, ota jos uskallat”, hän sanoi, ja hyökkäsin hänen päälleen. Hän kaatui selälleen maahan. Haroin hänen hiuksiaan lämpimän tuulen puhaltaessa. Kumarruin hänen korvansa juureen ja kuiskasin pitäväni hänestä. Lopuksi puhalsin hänen korvaansa, ja nousin ylös. “Häh hää”, sanoin, ja Elias nousi ylös. “Mulla on hiukan asiaa”, hän sanoi, ja menin lähemmäs. “Kerroppa.” Hän kumartui korvani juureen. Hän supatti jotain ihmeellistä, ja lopuksi puhalsi korvaani. “Häh hää”, hän sanoi. Virnistin hänelle. “Jaa että sellaista asiaa se olikin.”

Päätimme lähteä, ja Elias talutti pyöränsä mäen laelle. Sitten hyppäsimme sen selkään ja kotimatka alkoi. Ajoimme alas mäkeä ja ohitimme monia risteyksiä, kunnes tulimme metsätielle, ja siitä autotielle. Pian näimme kerrostalonkin, mutta Elias ajoi sen ohi. Aikoi kai viedä minut kotiin. Mutta ei – hän ei kääntynyt kadulle jolla asuin.
Ajoimme kaupan pihaan.
Kävelin kaupan pihasta sisälle, pojan kanssa, jonka jo tunsin. Hän hymyilee taas ihanaa hymyään ja tarjoutuu ostamaan minulle jäätelön…
Herätyskello ei soinut, kännykkä ei pirissyt, ovikellokaan ei pilannut tunnelmaa. Unesta oli tullut totta.
Elias maksoi jäätelöt, ja menimme ulos. Juttelimme jotain syödessämme, ja jonkin ajan kuluttua lähdimme. Hän ajoi minut kotiportilleni. Halasin häntä, ja sovimme tapaavamme huomenna. Katsoin hänen lähtöään viimeiseen asti, kunnes hän oli kokonaan kadonnut pensasaidan taakse risteyksestä.
“Elias”, kuiskasin tuuleen.

Tämä tarina on Alicen kirjoittama.